Sarek 2025
Retki- ja vaellusoppaat ry:n 12 hengen ryhmä toteutti vaelluksen Sarekin kansallispuistoon 19.-26.7.2025. Yhdistyksen nettisivuille on aiemmin kirjoitettu ennakkokuvaus reitistä. Vaellus toteutui todella hyvin suunnitelman mukaisesti. Tässä jutussa nostetaan esiin joitain huippuhetkiä niin reitistä, opeista, kuin tunnelmistakin.
Vaellus alkoi bussi- ja laivamatkoilla kohti Áhkká vuorta. Laivassa oli muutama muukin matkaaja, mutta etämaihinhan mahtui niin, että poluilla ei ollut ruuhkaa.
Heti alkumatkasta saimme hurmaantua Vuojatädno-joen turkoosinvärisistä kuohuista, ja seuraavana päivänä Sjnjuvtjudisjåhka tarjosi meille kauniin, kohisevan lounasnäkymän. Yli 2000-metrinen Áhkká hallitsi maisemaa ensimmäisten päivien ajan, kunnes siirryimme pidemmälle Ruohtesvágge-laaksoon ja saimme näkyviin Sarekin massiivin huiput.
Laaksossa kävely tuntui siltä, kuin olisi kulkenut matkailumainoksessa. Lumihuippuisia vuoria joka suuntaan, jalkojen alla polveileva polku tai tunturinummi, jota vähän väliä halkoi jokin pieni tai suurempi soliseva, loriseva tai kohiseva puro. Purojen varsilla monet tunturikasvit olivat vielä kauniisti kukassa, ja olimme vähän väliä nenä ja kamera kiinni mättäässä. Tuli kerrattua opaskurssilla opeteltuja kasveja, mutta paljon nähtiin myös uusia tuttavuuksia, joita tapaa vain korkealla suurtuntureilla.
Klikkaamalla Raunon kukkakuvan auki, näet kukan nimen. Mobiililaitteella klikkaa vielä alakulman pistettä.
Leiripaikat koko reitillä olivat toinen toistaan hienompia, vaikka joka päivä mietittiin, että voiko edellisestä enää parantaa. Hyttysistäkään ei ollut liiemmälti riesaa. Aurinkoa ja lämpöä sen sijaan riitti, toisaalta olemme taas yhtä hellevaellusta viisaampia.
Pääsääntöisesti maasto oli helppokulkuista, ja edellisten vuosien kokemuksesta onnistuttiin välttämään pahimmat pajupusikot ja muut hankalat kohdat. Loppumatkasta vastaan tuli jonkun verran kivikoita ja yllättävänkin suuria lumilaikkuja, jotka olivat osallistujasta riippuen joko hauskoja tai haastavia, kun samaan aikaan piti kulkea viistorinteessä.
Viimeisen päivän etapilla purot olivat levinneet poluille, ja osuudesta jäivät mieleen lähinnä jatkuvat mutaikkojen ohi rämpimiset. Millainen kokemus reissu olisikaan ollut, jos olisi satanut?
Vesileikkejä
Katsontakannasta riippuen meillä kävi säiden puolesta joko hyvä tai huono tuuri. Valtaosa oli ihan tyytyväisiä jatkuvaan helteeseen ja täysin sateettomaan keliin. Villeä tosin jäi “harmittamaan”, ettei taaskaan päässyt kokeilemaan sadevarusteiden toimivuutta rajummissa keleissä. Täytynee jatkossa vaikka maksaa Ville mukaan, jos se tarkoittaa tällaisia kelejä.
Vaikka taivaalta ei vettä tullutkaan, ei Sarekissa oikein voi välttää vesileikkejä. Tänä kesänä luntakin oli vielä melko paljon, joten sulamisvedet kastelivat maastoa ja joissa oli kahta edellisvuotta enemmän virtausta. Kahlausten kannalta olikin erittäin tärkeää, että oppaana toiminut tunsi paikat ja oli kokenut kahlaaja. Osallistujien palautteessa kiiteltiin, että kahlaukset olivat turvallisemman tuntuisia, kun opas seisoi keskellä kovinta virtaa antamassa vinkkejä ja tuomassa tarvittaessa tukea. Tukea ei tosin tarvinnut antaa kuin henkisesti.
Ohessa kuvakokoelma joistain kahlauksista. Näiden lisäksi oli muutama lyhyt, mutta sen verran keskittymistä vaativa kahlaus, että kamera (kännykkä) pakattiin tiiviimmin ja kuvat jäivät ottamatta.
Alla oleva kuvapari on otettu yhden ennakkoon haastavimmaksi ennakoidun kahlauksen paikkeilta (Tjåggnjårisjåhkå). Yövyimme joen läheisyydessä, joten pääsimme hyvin havainnoimaan, miten virtaus eroaa illalla ja aamula. Varsinkin vesiputouksesta on helppo huomata, kuinka paljon yön viileys on vähentänyt jäätiköltä ja lumiviipymistä valuvan veden määrää. Tämä olikin opettavainen havainto.
Tällä kertaa tästä ei kuitenkaan tullut vaativaa kahlausta, koska pystyimme aamulla hyödyntämään tukevaa lumisiltaa.
Reitillä oli myös muutama silta. Näistä oikeastaan vain yksi on Sarekin kansallispuistossa (kuva 3). Ensimmäisen kuvan silta oli jo alkumatkasta Stora Sjöfalletin kansallispuistossa. Kuvan 2 siltaa pitkin pääsimme Stora Sjöfalletista Sarekiin. Tuon sillan vieressä oli myös toinen silta, jota pitkin kävimme pikaisesti piipahtamassa Padjelantan kansallispuistossa. Viimeisen kuvan siltaa pitkin poistuimme Sarekista takaisin Stora Sjöfalletiin ja kohti Suorvan patoa.
Pakollisten vesileikkien lisäksi helteisessä kelissä iso osa ryhmästä kävi uimassa lähes joka tauolla, joka sen suinkin mahdollisti. Ja jos Tuijalta kysyttiin, niin lähes jokainen tauko tarjosi sellaisen järven, lammet, puron, joen tai lätäkön, jossa pystyi kastautumaan ja viilentämään kroppaa. Muille olisi kelvannut vähän lämpöisemmätkin vedet, mutta Tuijaa ei pysäyttänyt edes järvessä kelluva “jäävuori”.
Korkeuksissa
Reittisuunnitelma sisälsi mahdollisuuden ns. Skarja traverse reitin valintaan. Lisäksi aikatauluun oli varattu yksi reservipäivä, joka voitiin käyttää joko lepoon tai päiväretkeen. Näiltäkin osin vaellus oli onnistunut. Joni, Mikko ja Tapio toteuttivat neljäntenä vaelluspäivänä Skarja traversen.
Viides vaelluspäivä käytettiin päiväretkeen. Tuon päivän aikana lähdimme kaikki yhtä matkaa kiipeämään kohti Svarte Spetsenin huippua. Reitti oli suunnistuksellisesti helppo ja mahdollisti sen, että jokainen sai toteutettua itselleen tuohon päivään sopivan lenkin. Moni pääsi jäätiköiden reunalle katsomaan ilmavia maisemia ja Juhani, Mikko ja Ville kapusivat ilmavia harjanteita pitkin aina huipulle asti.
Päivän TOP ja FLOP
Suomen Ladun opaskursseilla kaikki osallistujat olivat oppineet, että jokainen päivä päättyy päivän purkuun, jossa kerrataan ja syvennetään päivän oppeja. Opastetuilla vaelluksilla niin sanotun iltapiirin merkitys on yhtä tärkeä, vaikkakin tavoitteiltaan vähän erilainen. Hyväksi havaittu tapa on päättää päivä niin sanottuun päivän toppi ja päivän floppi kierrokseen. Kierroksen aikana jokainen kertoo mikä oli tämän päivän huippuhetki tai oivallus ja mikä oli päivän synkin hetki. Tällainen kierros hitsaa ryhmää hienosti yhteen ja auttaa kaikkia huomioimaan tulevina päivinä muiden tuntemuksia ja jaksamista.
Päivän floppeja moni joutui hetken miettimään. Lopulta flopeiksi nousivat pääsääntöisesti omaan jaksamiseen, rakkoihin tai epäonnistuneisiin eväisiin liittyviä huomioita. Flopeistakin kuitenkin löytyi aina hopeareunus jalkojen teippausvinkkien ja ryhmän antaman tuen muodossa. Isoilta haasteilta vältyttiinkin.
Päivän huippuhetken nimeäminen ei sekään aina ollut ihan helppoa. Ei siksi, etteikö niitä olisi ollut. Mutta minkä niistä nostaa yksittäiseksi topiksi? Henkeä salpaavat maisemat, toinen toistaan hienommat uintipakat, pienet kauniit yksityiskohdat ja huippuseura saivat kaikki herkistymään.
Tämä tarina onkin hyvä lopettaa Milkan ja Tapion hienoihin tiivistyksiin, joihin jokaisen osallistujan on helppo yhtyä.
“Luonnossa on ihana samoilla yksin, vaan yhtä hilpeää on jakaa sen ilot muiden kanssa.
Kiitollisuutta siitä, että meillä on pohjolassa erämaita joita niin menneet ja tulevat sukupolvet voivat tutkia ja joissa voi hetkeksi kadota pois nyky-yhteiskunnan ympäristöstä. Vähintään yhtä arvokasta on tämä: erämaat tarjoavat turvaa lajeille, jotka eivät ole oppineet pärjäämään ihmisen rakentamassa ympäristössä, erämaa tarjoaa mahdollisesti viimeisiä elinympäristöjä näille lajeille.
Miten paljon nautinnon lisäksi turvallisuuden tunnetta tuo osaava opas ja ryhmän jäsenistö. Se antaa mahdollisuuden yksilölle elää hetkittäin omien rajojen rajamailla ja oppia siitä.
Ja tottakai viimeiseksi, tunne joka tulee kun suuntaa erämaasta kohti kotia. Kaipua takaisin sekä kotiin, että takaisin ei-kenenkään-maille.”
“Minä koin vaelluksellamme ykseyttä ympäröivään kuvankauniseen, paikoin lähes satumaiseen luontoon sen kaikissa elementeissä: auringon lämmössä, joka hellelukemiin yltäessään korosti jatkuvan nesteytyksen tärkeyttä ja varjoon pääsyn arvoa; viilentävässä tuulessa, joka toi ihanaa helpotusta hyttysparvien hyökkäyksille, mutta samalla muistutti jäätävältä viimalta suojautumisen välttämättömyydestä; ympäröivissä kivissä, kallioissa ja vuorissa niiden hijaisessa ja jylhässä arvokkuudessa; saniaisten, sammalten, koivujen ja pajujen lukemattomissa vihreän eri sävyissä; ja elämää ylläpitävässä vedessä niin solisevina puroina, kuohuvina koskina ja kimaltelevina lampina ja järvinä kuin kivikovana jäänä ja sohjoisena lumena.
Porukassa ja reitillä mukana pärjääminen ja omien voimien, varusteiden ja osaamisen riittäminen valoi uskoa ja intohimoa myös tulevia omia pitkiä vaelluksia kohtaan - niin kauan kuin keho vielä jaksaa palvella mieltä ja unelmia. Palaan Sarekiin varmasti vielä uudelleen sen loputtomien reitti- ja elämysmahdollisuuksien vuoksi.
Opin ja oivalsin paljon uusia hyödyllisiä tietoja ja taitoja pitkin matkaa teiltä kaikilta: ruuista ja niiden maustamisesta; huulirasvan hyödyistä; tavaroiden reppuun sijoittelusta; lumisohjossa ja kivikoissa korkealle kiipeämisestä ja sieltä alas varovasti laskeutumisesta; purojen, jokien ja hetteiköiden turvallisesta ylittämisestä; sekä korkeuskäyrien ja etäisyyksien arvioinnin arvosta avomaastossa suunnistettaessa.
Kaiken edellä kerrotun lisäksi hyvän ryhmähengen tuoma turvallisuuden, hyväksynnän ja positiivisuuden tunne leimasi vaellusta sen alusta loppuun asti. Siitä on kiittäminen sekä Juhania että jokaista teistä. Auttavaa kättä ja jalkaparia tai lohduttavaa selän silitystä oli tarjolla jokaiselle, joka sitä tarvitsi.
Vanha sanonta pätenee meihin kaikkiin: lähdimme Sarekista, mutta se ei meistä.
Hyvä niin, ja siitä sydämellinen kiitos.”
Kuvat ja tekstit: Osallistujat
