Oppaan tarina - Tuula Rahkonen

Raskas työ vaatii raskaat harrastukset

Olen aina sanonut, että raskas työ vaatii raskaat harrastukset ja olen edelleen samaa mieltä. Minulle se oli kaikkea luonnossa tapahtuvaa, aluksi suunnistusta, myöhemmin retkeilyä reppu selässä lähimetsissä ja myöhemmin rinkan kanssa Lapin tuntureilla.

Suunnistuksen aloitin, niin kummalliselta kuin se tuntuukin, Helsingissä ja työpaikan vaihdon myötä jatkoin Imatran seudulla. Suunnistukseen kuuluu aina kilpailu, joka ei minua suuremmin miellyttänyt. Niinpä tein päätöksen, että 40 vuotta täytettyäni en enää laita numerolappua rintaan. 

Olin jo tuolloin Imatran Lapinkävijöiden toiminnassa mukana, ja kun Sunin Aino pyysi minua retkitoimikuntaan, suostuin heti. Se oli tärkeä päätös. Tuolloin tehtiin vielä kuukausittain päiväretkiä lähialueille ja joka kerran tehtiin tulet ja porukkaa riitti. 

Kun minut valittiin Lapinkävijöiden hallitukseen, sain kuulla Suomen Ladun opaskurssista. Se kuulosti todella jännittävältä, mutta laitoin hakemuksen ja pääsin mukaan. Opaskurssille lähteminen ei kuitenkaan ollut helppo asia. Toisaalta se oli upeaa ja innostavaa, toisaalta raastavaa jättää lapset melkein kahdeksi viikoksi. Olimme retkeilleet paljon yhdessä, mutta päätin silti repäistä itseni vähäksi aikaa irti.

Opaskurssi alkoi Kiilopäällä heinäkuussa parhaaseen räkkäaikaan. Pakkasin tavaroitani lainarinkkaan ja avuliaana ihmisenä otin myös suuren määrän yhteisiä tarvikkeita. Menimme bussilla Karhusjärven rantaan ja sieltä patikoimme ensimmäiseen leiripaikkaan. Polvet notkuivat 30 kiloisen rinkan alla ja edellinen valvottu yö painoi, ja mielessä kävi, kuinka selviän. Kurssi oli kuitenkin upea. Ensin vaelsimme Hammastunturin erämaassa kuusi päivää, saavuimme Kutturaan, jonne tuotiin kanootit ja vietiin rinkkamme pois. Meloimme kolme päivää Ivalonjokea, laskimme koskia ja saavuimme Toloseen. Sieltä kanootit lastattiin peräkärriin ja matka jatkui vielä polkupyörillä Kiilopäälle. Oli hieno tunne laskea Ahopäältä Kiilo-ojan yli Kiilopään pihaan. Selvisin!

Vaikka alunperin ajattelinkin, että käyn vain kesäkurssin, niin into alkoi kasvaa myös talvikurssia kohtaan. Kun pääsin kokeilemaan talvivaellusta, olin jo varma, että myös talvikurssille on päästävä.

Pieni ja intiimi talvikurssi

Talvikurssi on tietenkin vaativampi, mutta myös pienempi ja intiimimpi. Kurssilla yövytään niin teltoissa, lumiluolissa kuin tuvissa, joten kurssin koko määräytyy tupien mukaan. Meitä oli kahdeksan ja kaksi kouluttajaa. Talvikurssi keskittyy ennen kaikkea turvallisuuteen ja talviolosuhteissa selviytymiseen. Toki jo kesäkurssilla opitut ryhmän hallinta ja johtaminen ovat myös aiheena. Meidän talvikurssillemme sattui yksi jännitysmomentti lisää, kun TV2:n kuvausryhmä tuli kuvaamaan meitä viimeisen yön lumiluolien rakennuspaikalle. Tämä tuotos näytettiin sitten Erätulilla-ohjelmassa. Viimeisen illan nuotiotuli keskellä lumista maisemaa ja yhdessä lausuttu opaskaste oli niin vaikuttava tapahtuma, että olen lupaukseni muistanut joka kerran, kun olen vienyt ihmisiä tunturiin.

Kiilopää otti tuolloin ilolla vastaan kaikki valmistuneet oppaat. Meille riitti opasviikkoja ja tunsimme olevamme pidettyjä työntekijöitä Kiilopäällä. Kuuluimme joukkoon. Minun ensimmäinen opasviikkoni oli talvella heti talvikurssin jälkeen. Sen piti olla apuopasviikko, mutta koska yksi varsinaisista oppaista oli pois, olin ihan oikea opas. Vastuuta sain yllin kyllin. Hieman jännitti lähteä viemään ryhmää Taajostuvalle, jossa en ollut koskaan käynyt. Ohjeena oli mennä ensin Kiilopään rinteen pohjoispuolelta, laskea alas Aurinkokuruun ja nousta kohti Pirttinokkaa. Siellä tasanteella oli tuulen tekemä iso kuoppa, jonka vierestä piti lähteä koillista kohti. Siten alkaisi loiva kanjoni, jossa on vihreää jäätä. Lasketaan kanjonia alas ja tullaan Kulasjoelle ja jokea seuraten päästään Taajostuvalle. Ajattelin, että perimätiedoilla ihmiset ovat ennenkin kulkeneet ja lähdin kuuden ihan vieraan ihmisen kanssa reissuun. Hienosti meni. Kun tulomatkalla nousimme Kettukurun laitaa ylös hienossa auringonpaisteessa, tunsin sellaista onnistumisen riemua, jota en ole usein tuntenut. Lausuin kiitokseni tunturituulien vietäväksi.

Minulle avautui vielä suuri mahdollisuus, kun pääsin kouluttamaan oppaita. Sain olla kouluttajana kaiken kaikkiaan neljällä kesäkurssilla ja myös neljällä talvikurssilla. Kesäkurssit olivat kaikki vähän erilaisia, aluksi siellä Hammastunturin erämaassa eri reiteillä ja viimeinen kurssi oli Kilpisjärvellä. Talvikurssit olivat kaikki UKK-puistossa, mutta vähän vaihtelevilla reiteillä. Olen tavannut kursseilla aivan ihania ihmisiä ja olen saanut viedä eteen päin luonnon ilosanomaa ja rohkaista uusia oppaita. Minulle myös tärkeä koulutuksen kohde on ollut kestävä kehitys.

Kiitokset

Kun aktiivinen opastoiminta on nyt kohdallani takana päin, haluan lausua kiitokseni Kiilopäälle, josta on tullut minulle todella rakas paikka, kuin toinen koti. Lisäksi haluan lausua suuret kiitokseni koko Suomen Ladulle. Tämä on uskomattoman hieno järjestö, joka huomioi kaikki jäsenensä ja antaa kaikille mahdollisuuden osallistua. Ei ole ihme, että Ladun jäsenmäärä hipoo sataa tuhatta.

Oppaiden yhdistys Latuneuvojat, joka vaihtoi nimensä äskettäin Retki- ja vaellusoppaisiin on yli kuuden vuosikymmenen ajan järjestänyt oppaille jatkokoulutusta ja muutenkin kehittänyt opastoimintaa. Olen äärettömän kiitollinen jokaiselle opasystävälleni ja toivotan yhdistykselle hyvää jatkoa.

Muistan lämmöllä myös kaikkia teitä, jotka olette olleet ryhmässäni joko Lapin tuntureilla tai Etelä-Karjalan metsissä.

Viimeisellä Kiilopään oppaana tekemälläni retkellä viime syksynä pysäytin porukan tunturin rinteeseen ja kerroin heille opaskasteesta. Siinä paikalla lausuin kiitokseni tunturituulien vietäväksi. Tunturit ovat kohdelleet minua ja minun ryhmiäni hyvin. Kaikesta on selvitty ja jäänyt vain hyviä muistoja. Nyt on aika siirtyä raidon kärjestä perälle.

– Tuula Rahkonen